Pilkahduksia | Saarelta

Lyhyitä välähdyksiä Saarelta

Merituuli

Mereltä puhaltaa leppeä tuuli, kohtaa kallion ja osuu kasvoilleni. Se puhaltaa kasvoilta pois hiukset roskat ja pölyn. Se puhaltaa päivän huolen rypyt sileiksi ja kantaa mukanaan lohduttavan, vähän kostean, vähän suolaisen meren tuoksun. Sitä tuoksua on helppo hengittää, raikasta ja virvoittavaa.
Mitä kerrot Luojasta minulle merituuli, tuoksu ja auringon lämpö kalliolla? Kerrot rajattomasta luovuudesta, mielikuvituksesta, muuntelusta, älystä, voimasta ja suuruudesta, taidosta johon ei käsityskykyni yllä. Taidosta jolla tehtiin hyvä maa ihmisen elää. Mutta niin kaukana on Luoja sielustani tässä kalliolla, sillä rakkaudesta, välittämisestä, armosta ja anteeksiantamisesta et merituuli kerro minulle mitään. Välittääkö Hän, vai puhallatko tuuli vain omiasi kun sinut on kerran pantu puhaltamaan? Tyyntyy ja aurinko laskee. Istun kalliolla kauan.

"Taivas on Herran taivas, mutta maan hän on antanut ihmisille." Ps 115:16

Kun aurinko laskee, ja sen viime säteet hajoavat kimalteleviksi timanteiksi vasta virinneen yötuulen hentoihin kareisiin, mustarstas laulaa ja sen huilu soi kauniina yli sädehtivän merenlahden, mietin, kuinka loit meille näin ihanan maan? Kuinka jaksat suvaita meidän ihmisten purevan ja syövän sitä ja toisiamme sen tuhannen pirstoiksi niinkuin kaiken aikaa tapahtuu?

"Armahtavainen ja laupias on Herra, pitkämielinen ja suuri armossaan.
Herra on hyvä kaikkia kohtaan ja armahtaa kaikkia luotujaan.
Kiittäkoot sinua, Herra, kaikki sinun luotusi, sinun hurskaasi ylitäkööt sinua."
Ps 145:9-10

Vappusade

Mitä tekee mökkiläinen saaressa vapun aikaan kun taivas on harmaa, tyynellä merellä saaret häipyvät utuun, sataa tihuuttaa ja talven vilu viipyilee nurkissa? Hän vetää villasukat jalkaan, sytyttää hellaan tulen, katselee ikkunasta kun pienet pisarat pesevät ilman puhtaaksi ja alkaa neuloa villasormikkaita juhannuksen varalle.

Sillä aikaa kun villasormikkaat tulen loimun lämmittäessä valmistuvat, kerääntyvät pienet ilmanpesupisarat rannassa helmiksi rantaruohikkoon ja jokaisen pienen helmen sisällä on pieni ylösalaisinmaailma, jossa sumuisella merellä pikkuruinen saari pisteenä leijuu harmaan usvan keskellä.

Kevätjäälaulu

Aamuauringossa istun rannassa keväällä ja yöllinen pakkanen kimaltaa vielä merijäällä. Meri on yöllä taas jäätynyt reunoja myöten mutta auringossa on keväinen lämpö. Meri on vankina jään alla, mutta kuinka kauan, siitä antaa osviittaa auringon terävä tuike. On täysin hiljaista ja liikkumatonta.
Äkkiä kuuluu kumahdus ja jäätä pitkin lähtee tuulispäänä kulkemaan valittava vonkuna. Ääni kiertää ulisten lahden perälle hurjalla vauhdilla, muuttuu ja tulee takaisin kuin se tulisi aivan kohti ja katoaa. Pelästyn ihan. On taas täysin hiljaista ja mikään ei liiku. Aurinko porottaa.
Mikä se oli? Jos nyt olisin hiukkaakaan taikauskoinen niin kyllä keksisin selityksen jos jonkinlaisen. Erämaan levoton huutava henki? Kummitus? Enne? Ei, ei mitään näistä, vaan jään vinkeä valitus. Jännite laukesi ja ääni kaikui lahden suuresta kaikupohjasta. Sitä tekee jää keväisin. Laulaa. Enkö sitä tiedä? Ihme mielikuvitus ihmisellä.

"Mutta silloin, kun ette tunteneet Jumalaa, te palvelitte jumalia, jotka luonnostaan eivät jumalia ole. Nyt sitävastoin, kun olette tulleet tuntemaan Jumalan ja, mikä enemmän on, kun Jumala tuntee teidät, kuinka te jälleen käännytte noiden heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen, joiden orjiksi taas uudestaan tahdotte tulla?" Gal.4:8-9

Hauki

Kesäpäivän ilta. Sää on ollut hiukan epävakainen mutta nyt paistaa aurinko ja kultaa kallion ja kaislikon sen vieressä. Merivesi on sameaa niinkuin sen on tapana olla tähän aikaan kesästä ja veden pinnalla uiskentelee hiukan sinilevää. Polvenkorkuisen veden kivistä pohjaa ei näy.
Leppeä tuuli huojuttelee kaislikkoa ja sieltä tipahtelee pieniä vihreitä kirppuja veden pinnalle. Salakat, tai niinkuin meillä on tapana paremmin tunnistamatta jääneestä kalalajista sanoa niiden koon mukaan, vaaksakalat, uiskentelevat kallion ja kaislikon välissä ja napsivat ötököitä veden pinnasta. Taitaa siinä joku pieni raitapaita-ahvenkin olla.
Yht'äkkiä jostain samean veden syvyyksistä syöksähtää hirmuinen hauki, joka yhdellä pyöreällä pyrstönhaaran potkaisulla nappaa yhden uiskentelevista vaaksakaloita ja katoaa samantien takaisin näkymättömiin harmaan veden uumeniin. Kuuluu vain vaimea molskahdus. Mittaa sillä oli ainakin neljäkymmentä senttiä ja painoa, no, puolisen kiloa, näyttihän se toki tässä hurjassa tilanteessa varmasti suuremmalta kuin mitä oli.

Kimalainen föönaa

Sateen jälkeen pihaniityllä kimalainenkin oli aivan märkä. Turkki oli takussa ja lintassa liimaantuneena silmien päälle. Siivissä pisaroita. Ahdekaunokin lehdellä se suki itseään ja oikoi siipään, käytti kesätuulta fööninä. Ahdekaunokin kukintokin oli koittanut sulkea terälehtensä ja näytti samalta kuin kimalainenkin, märältä. Kukinnosta tippui lisää vettä kimalaisen niskaan. Onneksi siivet olivat jo hyvin ja kimalainen otti ja lensi pois.

Peilityyni

Syyskuun aamuna meri on tyyni. Meri on harvoin näin tyyni, niin liikkumaton että ylösalaisinmaailma näkyy siitä virheettömänä. Metsälammilla se on yleistä mutta ei merellä. Tänään meren pinta on kuin valettu. Otan veneen, käynnistän moottorin ja lähden ajamaan. On kuin liitäisin peilissä. Viima tekee tuulen kasvoille. Vanaveden aallot vääristävät peilikuvan ja moottorin ääni rikkoo aamun rauhan. Kun olen mennyt, häipynyt saarten sokkeiloihin, moottorin ääni kaikonnut ja aallot tulleet rantaan, meri palaa paikoilleen ja peili on jälleen rikkumaton, ilma ei värähdäkään. Moottoriveneen karkea muisto on kadonnut.

Elokuutamo

Ensimmäisinä kesän pimenevinä iltoina piha peittyy mustaan. Kesän jälkeen pimeyteen ei ole tottunut ja alkaa pelottaa. Kuun valo voimistuu ja sen varjoissa on näkymätöntä. Kävelen pihamaalla ja ihmettelen. Kaikki kivet ja kannot ovat aivan samat ja samoilla paikoilla kuin päivälläkin, ei pimeys ole niitä mitenkään muuttanut. Korkealla tuulee ja pilvet purjehtivat vauhdilla kuun editse. Mereltä kuuluu veneen moottorin ääni ja kuuluu puhetta, kulkuvalo vetää viivan pimeyteen, venettä ei näy. Pimeys on kuin ainetta joka laskeutuu kaiken päälle ja kuun valo kuin mustaa valoa, valoa joka ei lämmitä eikä valaise. Kompastun juureen, tuohon tuttuun, kumma kun sitä ei muista kun ei näe. Kuunvalon varjoissa on mörköjä. Mistä nekin sinne ilmestyvät, yleensä aina selän taakse. Ei niitä edessäpäin koskaan ole. Pelästyn omaa varjoani, mörkö, onkos se nyt edessäni vai selän takana. Suljen liiterin oven. Sen saranoiden narina on maailman kotoisin ääni. Siitä aina tietää että on tullut ilta ja on aika lopettaa päivän puuhat. Tuota ääntä kaikkoavat mörötkin, se on turvallinen ääni joka muistuttaa että Isä on lähellä. Möröt ovat poissa.

Saranoiden narina ei kerro totuutta. Sen kertoo raamattu: "Niin Jeesus taas puhui heille sanoen: "Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus."" Joh.8:12