Pilkahduksia | Metsistä

Lyhyitä välähdyksiä metsistä

Taivaan valo

Talvi-illan pimeässä kaupungin valojen yllä loistaa kuun ja auringon jälkeen taivaan valoista kirkkain ja kaunein, naapuriplaneettamme Venus. Suurena ja kirkkaana tuikkii se kaunista timanttista, taivaallista valoaan yksin, kauniimpana kuin mikään sähkölamppu tai valo maan päällä, valaisevampana otsalamppuani, jolla häikäisen sinua silmiin, kirkkaampana jääkiekkokentän valonheittäjää. "Nyt kyllä liioittelet", sanot, "-ei ole kirkkaampi valonheittäjää". Mutta mikä valonheittäjä tai lamppu heittää sinusta varjon pimeälle polulle vielä kun olet kääntänyt sen valolle selkäsi ja kävellyt poispäin kaksi, viisi tai kymmenen kilometriä? Yhä säihkyy pimeällä taivaalla Venus, sitä kirkkaammmin mitä pimeämpi polku on, sitä selvemmin valaisee, ja varjosi voit nähdä. Oho, otsalampustani loppui muuten akku.

Kiittäkä Herraa, sillä hän on hyvä, sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti. ...Häntä, joka on tehnyt suuret valot, sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti... kuun ja tähdet hallitsemaan yötä, sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti,... Ps 136:1-9

Järvi on jäätynyt

Oletko kuullut järven jäätyvän? Oletko kuullut järven jäätyvän vonkuen ja ulisten yön hiljaisuudessa, tähtien loisteessa, kuun paisteessa, pakkasen kiristyessä ja tuhansien jäätimanttien tuikkiessa pimeydessä? Oletko kuullut joutsenten lähtevän pois pakotettuna, toisilleen tööttäillen viimeisen sulapaikan jäädyttyä umpeen? Oletko kuullut kuinka jää tärähtää ja halkeaa, railo syntyy, valitus kiirii kauas ja katoaa? Oletko kuullut kuinka hiljaista on? Ei kuulu kun revontulet syttyy ja sammuu, kuu laskee, linnunrata kääntyy, pakkanen puree ja taivas pysyy tummana. Kaikki muu on hiljaa kun järvi jäätyy ja huoaten huutaa sen yössä julki.

"Vesi kätkeytyy kuin kiven alle, syvyyden pinta sulkeutuu." Job 38:30

Kevätväsymys

Maaliskuu tai huhtikuu, ihan sama. Kaduilla lentää pöly ja kirskuu hampaissa. Pakenen metsään.
Auringon valo on kirkas ja kova. Lumihanki hohtaa valkoisena. Taivaalta paistaa aurinko, maasta paistaa lumihanki, imen valoa, tulen täyteen ja pakahdun. Valoa on liikaa ja pimeän talven jälkeen en jaksa käsitellä sitä. Väsähdän, nojaan mäntyyn ja valun siitä vastasulaneelle mättäälle istumaan. Valoa on paljon, väriä ei ole yhtään. Puut ovat paljaat, havut harmaat. Valo on niin kova että se syö kaiken värin.
Maasta sulavan lumen alta paljastuvat syksyllä kuolleet lehdet ja ruohot, litteiksi maata vasten painuneina, värinsä menettäneinä, maatumaan alkaneina. Syksyn kuolema paljastuu täytenä elottomuutena, harmaana haluttomuutena, entisenä elämänä jonka talvi on tappanut. Ei virtaa vesi ainavihannan variksenmarjan varressa.
Tämä kevättalven kylmän valon hetki ennen uuden kasvun alkua on ankea kuin yön pimein hetki ennen sarastusta, toivottomuuden syvin hetki ilman uskoa tulevasta, kuoleman synkin hetki, hetki ennen ylösnousemusta, ennen uutta elämää.

"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." Heb.11:1

Kartta ja lumikengät

Kuljen nenä kiinni kartassa. Lumikengät rapsahtelevat äänekkäästi hangella joka on jäätynyt näkkileiväksi yöllisessä pakkasessa. Helmikuun aurinko ei onneksi vielä päivälläkään jaksa vastustaa pirteää pakkasta ja hanki kantaa. Vain sillointällöin lumikenkä hiukan sukeltaa pehmeässä paikassa.
Nyt on mukava kulkea metsässä. Missä vaan voi kävellä. Ei ole hyttysiä. Ei ole hämähäkin seittejä. Ei ole edes kuusten kuivia alaoksia koska ne kaikki putosivat maahan raskaan lumikuorman mukana, joka viime viikon suojasäällä ja vesisateella ropisi ja humpsahteli runsaana ja painavana alas puiden oksilta. Hanki on täynnä pudonneen lumen tekemiä kraatereita, neulasia ja oksanpätkiä. Lumikengillä on nyt niin helppo taivaltaa, hakkuuaukeakin on aava tasainen tanner jonka yli jänis on yöllä loikkinut. Lammella on hirvi koittanut kävellä jäätä myöten. Se on uponnut kintereitään myöten sohjoon ja tehnyt täyskäännöksen, lähtenyt ihan muuhun suuntaan, suuntaan, joka ei johda lammen yli. Nyt sen sorkanpainaumat ovat jäätyneet.
Missä mahdan olla? harmillista ettei maastoon ole merkitty korkeuskäyriä eikä suojelualueen rajaa. Taiteilen kaatuneiden puunrunkojen yli. Kuusten yli, jotka ovat hiljan kaatuneet, ja joiden havuiset oksat eivät ole vielä karsiutuneet, johtaa lumihankinen silta. Ne on helppo ylittää. Lunta on paljon tänä talvena.
Tässä pitäisi olla pieni puro. Olisiko kiva seurata hetken aikaa puronvartta? Missä se on? Seison sen päällä sikäli kun paikannukseeni on luottaminen. Hanki on rikkumaton. Lumikenkä sukeltaa. Kompastun, horjahdan ja joudun ottamaan kädellä tukea hangesta. Käsi humpsahtaa lumen läpi. Alla ei ole mitään, tai on, vettä! Nostan lumikengän ylös sukelluksista, toinen onneksi kantaa. Kengästä valuu vettä. Ahaa, puro löytyi. Vanha vaelluskenkä onneksi pitää, ja konttaan kuivemmalle maalle... hangelle. Ei ehkä olisikaan kiva seurata puronvartta, tuosta ei kyllä ota selvää missä on puro ja missä varsi. Todellakin paikansin itseni puron päälle, kartta on varsin selkeä. Kiitos pakkasen kovettaman lumen, ei tarvinnut uida siellä sen enempää. Kipuan äkkiä kalliolle, varmalle maalle lumikenkien piikkien alla. Täällä voi helposti kävellä missä vaan...

Tammikuu

Sydäntalvi. Koko metsän peittää pehmeä lumivaippa, pyöreä ja kumpuileva. Lunta on paljon kaikkialla, maassa, puitten oksilla ja rungoilla, kivillä ja kannoilla, katkenneen puunrungon nokassa, käävän päällä ja talventörröttäjän niskassa. Pehmeänä ja upottavana se vaimentaa kaiken äänen mikä täällä hiljaisuudessa mahdollisesti voisi kuulua. Aurinko paistaa. Sen valo kimaltelee pakkasessa hangella siellä mistä se juuri ja juuri pääsee paistamaan puiden välistä vahvasti viistoon alas hangelle. Puiden latvat hohtavat kullan valkoisina, valkokultaisina sinistä taivasta vasten. On kylmä, paljon pakkasta. On tyyntä ja liikkumatonta, täysin pysähtynyttä. Ei mitään elonmerkkiä missään. Metsässä, lumen ympäröimänä alta päältä ja sivusta on melkein hämärää. Kun tulen järven rantaan, aurinko helähtää paistamaan kaikella kirkkaudella vasten kasvoja, matalalta, kimmeltäen. Ja todella! Se lämmittää vähän! Lämmittää kasvot, lämmittää toppahousujen mustat polvet, muutakin kuin sydämen, tammikuun aurinko lämmittää...

Talviyön autius

Olen metsässä keskiyöllä kello kaksitoista. On talvi ja pakkanen. Pimeys on saapunut jo illalla varhain, mutta synkkää täällä ei ole, vain yksinäistä. Sillä kaukana kirkkaalla kylmällä pohjoisella taivaalla loistaa revontulien äänetön kaari ja tähdet tuikkivat. Valkoinen hohtava puhdas hanki heijastaa kaiken saapuvan valon ja metsässä näkee ihan hyvin kulkea. Yksinäisyyttä hohkaa autio aukea, eteen avautuu taivaan ääretön avaruus jossa revontulet nyt hetken taivanrannassa tanssivat. Hiljaista on ja liikkumatonta. Ohut kylmä viima puhaltaa hangen päällä, pakkanen kiristyy yötä myöten ja autiuden tunne tiivistyy. Ei kukaan kulje täällä yöllä tähän aikaan... paitsi muutama muukin valokuvaaja. Kameranjalusta nököttää hangella, äkkiä onkin kodikasta.

Talviaamun tuhannet timantit

Talvi on ollut pitkä, pimeä, pilvinen ja väritön, kuusimetsä mustavalkoinen. Kun aurinko ensimmäisen kerran nousee pakkasaamun kirkkaalle taivaalle, on kaikkialla kuuraa ja auringon loiste sytyttää tuhannet jäiset timantit loistamaan kaikissa sateenkaaren väreissä. Timantit välkehtivät kaikkialla maassa, puissa jopa ilmassa jossa leijuu pieniä jääkiteitä.
Luhtaniityn korkeat talventörröttäjät ovat kuin iloisia pieniä jäisiä ilotulituksia jotka aukevat taivasta vasten mutta eivät sammu, ja koivujen hentojen valkoisten oksien läpi aurinko paistaa niin kirkkaana ettei sitä voi katsoa. Kuusessa on sokerikuorrutus.
Kevättä lupaa aurinko ja alkaa noustessaan korkeammalle lämmittää voimakkaasti. Yht'äkkiä kaikki öinen kuura timantteineen kuivuu pois ja valossa paljastuu, että kuusen oksat ovatkin todellakin vihreät ja värikkäät.

Takaisin talviunille

Heräsin talviunilta helmikuun neljäntenä päivänä ja lähdin metsään katsomaan joko kevät tulee ja luonto herää. Löysin vastasataneen lumen rikkumattoman hangen joka ulottui niin pitkälle kuin puilta näki. Kuusten oksat taipuivat pehmeän lumitaakan alla ja aurinko valaisi hiljaisuutta männynrunkojen takaa. Korkealta männyn oksalta putosi lumipöllähdys joka kimalteli auringossa leijuessaan hiljaa alas, lumeksi lumen päälle. Aurinko lämmitti ihan vähän. Takaisin talviunille tuumin ma.

Aurinko ei pilkahda

Istun vaaran laella päivää ennen kaamosajan päättymistä. On puolen päivän aika ja taivas on kirkas. Kaukana tunturin takana kasvaa valo ja pilvenhaituvat värjääntyvät kirkkaasti. On pakkasta ja paljon lunta. Aurinko nousee mutta piilottelee taivaanrannan takana ja sen heijastus kajastaa taivaalle paljastaen missä se kulkee, juuri horisontin alapuolella. Paikallinen harakka istuu läheisen lumisen kuusen latvaan ja odottaa sekin. Vilkaisen taakse, kodan takaseinään muodostuu minusta varjo. Vilkaisen eteen, ei, aurinko ei todellakaan nouse. Pitkän matkaa horisontissa se liikkuu, tunturin takaa toisen taakse, mutta ei lopultakaan nouse. Harakka lähtee lumi pölisten. Ja aurinko laskee.
Samaan aikaan Airistolla, merellä vapaan veden aalloilla, purjehtii veljenpoika auringossa joka keikkuu muutaman asteen horisontin yläpuolella ja värjää hänen purjeensa kullan värisiksi.

Ydintalvipuro

Tammikuussa joulun jälkeen talvi on syvimmillään. Joulu lämpöineen on mennyt eikä keväästä ole pilkahduksen häivääkään. Metsässä on liikkumatonta ja harmaata, suorastaan väritöntä. On niin hiljaista että omien korvien humina tuntuu melulta. Pakkanen saattaa paukahdella. Lunta on vähän. Mustikanvarvut törröttävät paljaina maassa, niiden päällä on kevyt lumihuntu. Ei yhtään marjaa. On melkein ankeaa.

Lipilipilorilori, lipiti loriti liruloru, edessä virtaa metsäpuro. Pakkanen ei ole jaksanut jäädyttää sitä kokonaan umpeen. Siinä se lorisee kyselemättä, lirisee ja lorisee, yllättävä solina hiljaisuudessa.Kun tarpeeksi kauan sitä katselen kuulen äkkiä toisenkin yllättävän vaimean äänen.Tunnistan heti, jokin lintu, mutta mikä. Hetken päästä arvaan, se on koskikara joka ilmoittaa kaverilleen että sen sulapaikkaan on ilmaantunut rauhanhäritsijä. Onhan täällä sentään elämää, keskitalvellakin. Nyt se elämä vaan lensi johonkin muualle, toiseen lirisevään ja lorisevaan sulapaikkaan, puro on onneksi pitkä. Hiivin pois, koskikara tarvitsee talviravintonsa. Liri lori.

Puolukka

Tänä talvena ei ollut paljon lunta. Ensimmäisenä aurinkoisena päivänä, kun lämpötila on selvästi suojan puolella, metsässä voi helposti kävellä. Kivien kyljet ovat jo sulaneet näkyviin ja mättäillä lumipeite on ohut. Lämmin auringonpaiste on sulattanut esiin puolukanvarvut. Puolukanvarpujen mukana hangen päällä killuvat myös kypsät puolukat. Melkein voisin kerätä niitä, luomupakastepuolukoita. Siinä ne kellivät auringon keväisessä paisteessa puhtaina ja pyöreinä, kutsuvina, hiukan makeina, vähän käyneinä. Voi ei, kevään, jota niin odotin, sijasta hangen alta paljastuukin syksy.

Toukka

Kävelin harmaana ja sumuisena helmikuunlopun suojasääpäivänä lumista metsäautotietä pitkin hakkuuaukealla, kun auton renkaanuran vieressä näin jotain. Auto oli aivan äskettäin mennyt ja koitunut kohtaloksi pienelle ruostesiiven toukalle joka nyt oli kerälle käpertyneenä siinä lumisen renkaanuran jyrkänteen reunalla, aivan liikkumatta, hiljaa. No voi, syö, tule syödyksi tai jää auton alle ja tule sitten syödyksi, ajattelin ja jatkoin matkaa.
Metsäautotie päättyi, auto oli tehnyt lenkin ja lähtenyt takaisin omaa uraansa pitkin. Minä katselin hetken ympärilleni, tein lenkin ja lähdin minäkin takaisin omia saappanjälkiäni pitkin. Hetken aikaa käveltyäni vastaani marssi pieni ruostesiiven toukka. Marssi, todellakin, reippaasti jaloillaan harppoen. Nostin ällistyneen katseeni paikkaan jossa aikaisemmin olin nähnyt toukan käpertyneenä renkaanuran reunalla. Siinä ei näkynyt enää ketään eikä mitään. Pitkän matkan oli toukka ehtinyt jo kulkea toivuttuaan järkytyksestä, sillä eihän sitä kuitenkaan mikään muu vaivannut, auto oli mennessään juuri ja juuri vain hipaissut sen pisintä karvaa. Sinne jäi toukka matkaansa jatkamaan, lumelle, keskelle metsäautotietä, hakkuuaukean aavikolle.

Piilokoju

Piilokojussa teerisuolla aamuhämäräsä ennen auringon nousua keväällä. Odotetaan. Yöllä on tullut pakkasta ja satanut taas vähän lunta. Kevään tulo on hidas. Suo on jäässä ja piilokoju on helppo sijoittaa sopivalle paikalle. Kylmä on. Vaikka on tyyntä, piilokojun kurkisutusaukosta vetää. Ei mikään määrä villapaitoja, villasukkia, villapipoja ja makuualustoja pidä kylmyyttä loitolla pienessä piilokojussa jossa ei yhtään mahdu liikkumaan. Kylmyyttä hohkaa jäisestä maasta ja sitä tiivistyy huurteeksi seinille. Odotetaan. Hämärä hälvenee, tulee valoisaa. Termospullon sisältö jäähtyy.
Kuuluu kahahdus. Naapurikojusta saapuu tekstiviesti: "Ne ovat puissa takanasi".
Piilokojussani on kurkistusaukko vain yhteen suuntaan. En näe teeriä vaikka ne istuvat melkein niskassani. Odotetaan.

Alkaa pulputus. Kuuluu kahahduksia ja kähinää. Teeret tulevat. Ne laskeutuvat piilokojun eteen ja aloittavat soitimensa. Teeriherrat ottavat mittaa toisistaan. Pehmeä pakkassumi pöllyää, hengitys huuruaa. Ne pullistelevat, isottelevat ja levittävät pyrstönsä, hyppivät toisiaan vasten, pitävät jatkuvaa pulputusta ja kähisevät. Unohtuu kylmä ja odotus. Naapurikojusta kuuluu kameransulkimen raksahtelu. Siitä eivät teeret välitä, ne eivät välitä melkein mistään muusta kuin toisistaan. Ne eivät välitä kauempana kailottavista kurjista, hyvä että huomaavat väistää suolle tupsahtanutta outoa möykkyä, piilokojua, joka huojuu, heiluu ja pullistelee minun kurkistellessa uteliaana niiden touhua. Näytelmä on jännittävä, eikä se pääty vielä tänään.
Aurinko nousee korkeammalle ja alkaa lämmittää. Yöllä satanut lumi muuttuu märäksi ja alkaa tupsahtaen tipahdella ruohonkorsilta, puitten oksilta ja varvuilta. Vähitellen teeret rauhoittuvat, väsyvät, hiljenevät ja alkavat ruokailla. Hiljalleen ne siirtyvät metsän laitaan ja siitä jälleen metsään, huomenna jatketaan.

Kuvia teeristä ja vähän muustakin: http://www.jetroluhtaa.com/

Kokolattiamatto

Sateen jälkeen metsässä on sumua. On viileää ja kosteaa. Puiden oksilta putoilee vettä niinkuin vieläkin sataisi. Ilmassa tuoksuu havu ja sammal. On kevät ja tämä oli kevään ensimmäinen vesisade. Lumi on sulanut kokonaan, vain polun kohdalla on jäätä ja purossa jossa vesi solisee paksun jääkannen alla syvissä varjoissa kuusten alla. Mikään ei vielä kasva eikä puissa viherrä. Kaikkialla on talven tuntu, värittömyys ja hiljaisuus. Paksun sammalen alla on maa roudassa. Kaikki heinänkorret ovat laonneet maahan eikä saniaisen varsiin pumpata vielä elämää. Vesipisarat tipahtelevat raskaina. Tyyntä. Illan harmaassa kajossa ikimetsän sammalpeite hohkaa vihreänä kuin se loistaisi omaa vihreää valoa. Sammalet peittävät kaiken, kivet, mättäät, lahoavat kaatuneet puut. Peite on paksu ja pyöreä ja se pehmentää kaikki muodot lempeiksi laaksoiksi ja kummuiksi. Metsän maa on kuin sille olisi levitetty rikkumaton lämmin ja pörröinen kokolattiamatto.

Pelto

Hiivimme seuralaiseni kanssa suuren polveilevalaitaisen pellon reunaan illan suussa auringon laskun aikaan. Pellon eri puolilla ruokaili useita pieniä ryhmiä kauriita, valkohäntiä ja muita. Jotkut niistä kisailivat keskenään, puskivat ja ajoivat toisiaan takaa.
Sanoimme toisillemme: "Kiivetäänkö tuolle kalliolle katsomaan?" Kiivettiin. Rymyn römyn, katkeavien oksien ritinää, irtonaisten kivien kalinaa, pihlajan vesojen piiskahtelua, kuivan jäkälän ratinaa.
Käännyimme katsomaan pellolle. Pelto oli tyhjä, siellä ei näkynyt ristinsieluakaan.

Järvi

Helle. Kuuma. Tukala olo. Järvi vilahtaa ensin vähäsen puitten lomasta, sitten sen kirkkaat kimaltavat aallot tulevat kokonaan näkyviin. On niin jano että voisin juoda järvellisen tuota ihanaa kirkasta sinivihreää vettä. Rannassa tuulee, olo helpottuu, varsinkin kun pulahtaa uimaan tuonne turkoosiin viileyteen. Vesi on niin kirkasta että näkee helposti syvälle missä ahvenet uiskentelevat ja pohja katoaa vihdoin tummanvihreään syvyyteen lumpeiden, kivien ja puunkarahkoiden taakse. Aurinko kuvastaa suuren kultaisen verkon pohjan päälle ja varpaille, kun niitä vielä uittaa kalliolta vedessä.
Puiden taakse jää taas järvi aaltoineen. Aurinko paistaa, on kuuma. Voi että on sellainen järvi tuolla kaukana metsän keskellä!

Jylhänkoski

Kosken kohina kuuluu jo kaukaa. Kohina muuttuu kumeaksi jylinäksi kun vesimassat äkkiarvaamatta syöksyvät esiin kuusten lomasta ja putoavat kallion päältä rotkoon. On sateinen syksy ja putouksessa on paljon vettä. Veden virta on niin voimakas että se muodostaa ilmavirran joka saa vastapäisen kallion kuustenoksat heilumaan tuulessa. Vaahto kohoaa korkealle ja näyttää aivan lumelta. Koski kohottaa pisarasuihkun päällensä.
Jylhänkoski, tässä se on piilossa puitten pimennossa yllättäen keskellä tavallista tasaista metsää. Putouksen jyly ja veden vikkelä vilinä imevät puoleensa ja jyrkänteen reunalla on pidettävä kuusenoksasta kiinni ettei joudu imuun ja putoa putoukseen kuin vesi jota lirisee sammalen lomassa siinä missä voisi kuvitella turvallisesti seisovansa.

Koski jää piiloonsa korkeiden kuusten taa, kumea kohina vaimenee, melu loppuu ja tulee taas niin hiljaista kuin metsässä on tapana olla. Salaperäisinä kesäisinä iltoina tälläisissa paikoissa syntyy varmasti satuja.

Syyskuutamo

Kasvava kuu paistoi matalalta keskellä yötä ja teki kultaisen kuunsillan järven yli. Sen yläpuolella tuikkivat tähdet kirkkaina ja hiljaisina mustalla taivaalla, linnunradan vyö häämötti pään päällä. Niistä ei kuulunut ääntäkään.
Hiljainen ei yö ollut. Partiolaiset olivat meloneet niemen nokkaan ja pystyttivät leiriä. Heidän rento huulenhoittonsa kantautui vienossa yötuulessa järvenselkää pitkin. Koira haukkui, jokin villieläin huusi pimeydessä. Laavulla loimotti nuotio ja makkara tirisi ja paistui loimotuksessa.
Halusin astua kuunsillalle mutta se läikähteli ja katkesi eikä kantanut rantaan asti. En voinut. Valotta vaimenivat laineet pehmeään sammalrantaan.