Pilkahduksia | Luodoilta

Lyhyitä välähdyksiä luodoilta

Yksin

Yksin luodolla, kaikessa rauhassa, rentona. Puhelin on kiinni. Puhelin jäi mantereelle.
Tervehdin ohikulkevaa veneilijää. Tämä ei ole sellainen saari johon yleensä pysähdytään.
Ihmiset ovat mukavia, tarpeeksi kaukana.

Aallot vyöryvät rantaan

Kaakkoistuuli työntää aaltoja korkealle kalliolle ja pitkälle kivikkoiseen rantaan. Tyrskyt nousevat ja kastelevat kallion, maan ja uteliaan katselijan. Aaltojen pauhu on kumea ja välillä kuuluu kiven paukahdus toista vasten. Veräytyvä kuohu solisee kivien ja kallioiden välissä. Tuulee lujaa.
Seison rannalla turvallisen välimatkan päässä merestä ja katson kun aalto nousee vuoreksi eteeni, pettää horisontin ja kirkkaasta vihreästä vedestä näkyy valo hetken aikaa läpi ennen kuin aallonharja muuttuu kristalliksi, murtuu ja vesimassa vyöryy minua kohti kuohuten, vaahdoten ja pauhaten kivien välissä, huimaa!
Olen juuri ja juuri aaltojen ulottumattomissa, liukkaalla märällä kivellä seisten, ja silloin kohdalleni osuu "yhdeksäs aalto", ja se tulee paljon pitemmälle kun muut veljensä. Tajuan sen vasta kun se on murtumassa ja silloin on myöhäistä paeta, kivet kolisevat jo. Seison tukevasti paikallani, vesimassa nousee korkealle ja peittää kiven, jolla seison ja kaikki muutkin kivet ympärilläni. Olen keskellä kuohuvaa koskea, painan jalkapohjaa kiveä vasten liikkumatta, ja toivon ettei veden virtaus vedä jalkoja altani ja vielä kerkiän toivoa ettei kuohu nouse saappaanvarren yli... Aalto vetäytyy.
Ison aallon jälkeen tulee usein toinen, silloin minä olen jo karannut kauemmas maalle.

"...ja sanoin: `Tähän asti saat tulla, mutta edemmälsi et; tässä täytyy sinun ylväiden aaltojesi asettua`?" Job. 38:11

Jalkahoito

Kauniina kesäpäivänä meri on lempeä ja sininen. Leppeä kesätuuli nostaa pieniä laineita jotka liplattavat iloisesti ja rytmikkäästi rantakallioita vasten ja saavat pyöreät rantakivet kilisemään ja kalisemaan veikeästi. Vesi on kirkasta, näkyy syvälle veden alle missä rakkolevät kasvavat ja huojuvat hiljaa meren aalloissa. Rakkolevien välissä vilisee kolmipiikkejä ja kaikenlaisia muita pikkuotuksia.

Kun on koko päivän kävellyt ja hypellyt paljain jaloin auringon kuumiksi paahtamilla kivillä ja kallioilla, merivesi tuntuu virvoittavalta varpaissa ja jalkapohjissa. Jos uskallat kahlata varovati liukkaan rantakallion yli veteen ja upottaa varpaasi nilkkoja myöden pehmeään, pehmeään ahdinpartaan, voit huojua hiljaa kuin rakkolevä, ja pienet kolmipiikit saattavat tulla tekemään sinulle mereisen jalkahoidon.

Kuva Jetro Luhtaa

Uimaan

Aurinko oli paahtanut rantakalliot lämpimiksi ja vesi liplatti kutsuvasti. Ajattelin mennä uimaan mutta tuuli kylmästi. Jos otin vaatteet pois päältäni, kylmä tuuli puhalsi suoraan luihin ja ytimiin. Jos päästin irti pyyhkeestä, tuuli vei sen. Rantsaunio heilui ja huojui varoittavasti kallionkolossaan.
Mutta vesi oli niin kirkasta ja kutsuvaa ja rakkolevät odottivat liikkumattomina kalliolla veden alla. Pinnan alla ei tuule.
Piilotin vaatteet kallionkoloon, panin kiven painoksi pyyhkeen päälle ja loikkasin suoraan kesälämpöiseen mereen. Siellä olin tyytyväisenä tuulensuojassa.

Kultaa

Aurinko laskee ulkosaaressa. Jokaisen kallionnyppylän huipulla istuu ryhmä ihmisiä. Toiset valmistavat ja syövät eväitä, toiset juovat viiniä karahvista. Jotkut istuvat ja katselevat, jotkut kiipeilevät kalliolla ja eräät odottavat rannalla valmiina menemään uimaan.
Aurinko katoaa horisontin taa ja meri muuttuu kullaksi rannasta taivaanrantaan asti. Nyt voi uida kullassa, sitä voi ihailla ja siitä riittää kaikille, paljon, ilmaiseksi.

Suosirri

Laakealla rantakalliolla etelätuulella ruokaili suosirri. Makasin litteänä viereisellä kalliolla ja toivoin ettei se huomaa minua. Pitkällä nokallaan se poimiskeli vedenrajasta jotakin eikä tuntunut näkevän mitä ympärillä tapahtui. Aalto vyöryi mereltä sirriä kohti ja näytti siltä että se vyöryy linnun yli. Mutta suosirrillä oli pitkät hoikat jalat, aalto murtui eikä sen voima jaksanut tarttua linnun kapeisiin jalkoihin. Ja sirri oli kevyt, jos aalto oli liian korkea, sirri vaan hypähti hiukan, kellui ja tuli takaisin samaan paikkaan jatkamaan ruokailua. Sitäpaitsi kyllä se näki aallot, sivusilmällä.
Ryömin lähemmäksi. Suosirri siirtyi kauemmaksi.
Hiivin märälle kalliolle jossa se ruokaili. Sirri lennähti kalliolle jossa olin maannut litteänä. Vaikka kuinka katsoin en nähnyt kalliossa mitään syötävää. Ihan sileä, aaltojen pesemä ja putsaama kallio, ei edes levää. Kävelin pois. Suosirri tuli takaisin ja jatkoi siitä mihin oli jäänyt. Sepäs näki.

Tähtiyö luodolla

Tyynenä iltana, kun taivas on kirkas, taivas ja meri ovat samanväriset ja horisontti katoaa. Karu kalliosaari leijuu ilmassa kaukana siellä missä horisontin pitäisi olla.
Aurinko laskee kun rantaudumme saaren suojaiseen lahteen. Taivas värjäytyy, meri värjäytyy, valo vähenee ja värit katoavat. Tähdet alkavat syttyä taivaalle, tulee viileää.
Kun tähtiä lmestyy lisää ja linnunrata hahmottuu näkyviin alkaa taivas tulla lähemäs. Sitä lähemmäs mitä kirkkaampi se on.
Merelle on virinnyt heikko yötuuli ja nostanut aallonkareita veden pintaan, eivätkä tähdet enää kuvastu siihen. Kirkkaimmat tuikkeet vain tekevät hentoja haipuvia tähdensiltoja meren väreiseen pintaan. Istun kalliolla ja katselen niitä. Minä maan päällä, taivaan alla, välissä tässä.