​

Kallion takana leppien latvat heiluvat tuulessa. Lähempänä niiden rungot tulevat näkyviin ja runkojen välistä pilkahtelee laskevan auringon valo joka, heijastuu lampareen pinnasta. 
Minä, Tuire, lompsin pitkin Luhtaa ja poimin luhtalemmikin. Vien sen kotiin maljakkoon, sillä joka päivä en viitsi tällä luhdalla lompsia. 
Alkukesästä liikkuminen on suhteellisen helppoa. Lumi ja jää on painanut kaiken kasvuston maata vasten ja pystyssä olevia edellisvuotisia järviruokoja on harvassa. Märät lämpäreet on helppo huomata ja väistää. Myöhemmin kesällä angervo- ja ruokokasvusto on niin tiheää että tuskin itseään löytää, saati sitten luhtalemmikkiä. Luhtahuitti huutelee jossain lähistöllä. Pienenä, kun eksyin tänne, kiipesin yksinäiseen leppään, joka kasvoi keskellä luhtaa, ja kurkistelin sieltä oksien lomasta mihin suuntaan minun tulisi kulkea päästäkseni pois täältä. Helpotus oli suuri kun ruoikko vihdoin loppui ja näki taas mihin oli menossa. Nyt lepällä on paljon kavereita, ruoikko on harventunut ja muuttunut mesiangervikoksi. Maan puolella luhta loppuu aikaisemmin mutta meren puolelta sitä tulee koko ajan lisää kun maa hiljalleen kohoaa.
Ja taas eksyksissä. Eikö tuo ole se kivi johon oli tapana ennen törmätä veneellä soudellessa eikä kumisaappailla lompsiessa? Suunnistan takaisin kalliolle, mukavalle kovalle maalle jalkojen alla.

​

Kuljeksin pitkin metsiä, kökötän kallioilla, katselen merta ja tuumiskelen. Valokuvaan. Jos mieleeni putkahtaa jotakin, kirjoitan sen tänne.

​

Tuire Luhtaa, artesaani